Mä oon katsonut tosi monta kauhuelokuvaa elämäni aikana. 16-vuotiaana niistä, ja samalla muistakin elokuvista tuli mun ja mun isän yhteinen harrastus, ja siitä lähtien oon katsonut niitä paljon. Siitä lähtien mulla on myös ollut "lempigenre" kauhussa: zombit.
Miksi mä katson kauhuleffoja?
Siksi, että pelottaisi.
Kyllä, tämä on pelkopostaus.
Merkinnässä 18# mä mainitsit pullonpyörityksen kavereiden tupareissa ja että multa oli kysytty, mitä mä pelkään. Kerroin mitä vastasin, mutten syytä sille pelolle, koska se merkintä olisi venynyt järkyttäviin mittoihin. Sitten kyseiseen merkintään kommentoitiin että pelkopostaus voisi olla jännä, joten nyt mä teen sen.
Tuosta fraasista mulle tulee mieleen tänä vuonna ilmestynyt elokuva nimeltä After Earth. (Spoiler alert!) Siinä nämä alienit (ursat) haistoivat ihmiset pelon avulla, joten jos ihminen ei pelännyt, oli hän siten näkymätön niille. Koko elokuvan perimmäinen ajatus kiteytyykin jonkinlaiseen tunnunlauseeseen "Danger is real, fear is a choice". Avatakseni tätä, liitän tähän suoran sitaatin elokuvasta:
"Fear is not real. The only place that fear can exist is in our thoughts of the future. It is a product of our imagination, causing us to fear things that do not at present and may not ever exist. That is near insanity. Do not misunderstand me, danger is very real but fear is a choice."
Jo pelkästään tuon Will Smithin repliikin ansiosta se elokuva oli mun mielestä tosi hyvä. Tuo on yksi hienoimmista ajatuksista mitä oon ainakin tänä vuonna kuullut. Filosofian lukijana olin of course ihan fiiliksissä siellä teatterissa.
Tottahan tuo on. Pelko kohdistuu aina tulevaan. Kauhuleffassakin sitä pelkää "mitä seuraavaksi tapahtuu". Kauhuleffojen kauneus piileekin siinä, että saa pelätä ilman vaaraa.
Mitä mä itse pelkään?
Mä muistan kun aikoinaan äiti sanoi mulle: "Sä et taida pelätä paljon mitään?" En muista, miksi tuohon johtopäätökseen tultiin. Koska mä miellän pelkääväni vähän kaikkea.
Mä pelkään ötököitä. Hämähäkkejä niin paljon, että mun piti katsoa Arachnophobia noin seitsemän metrin päässä televisiosta ja silti säikähdin kun lampusta hyppäsi hämähäkki. Mä en myöskään pysty tappamaan mitään muuta kuin itikoita ilman paksua lehteä kuten italian vogueta tai koko vessapaperirullaa. Mä en halua koskea niihin ollenkaan. Yleensä kyllä juoksen karkuun ja hälytän jonkun apuun. Tai jos se on hämähäkki, huudan jonkun paikalle, koska en voi päästää sitä näkyvistä, koska kun se kerran katoaa sitä ei ehkä enää löydä ja sitten mä joudun elämään sen faktan kanssa että mun huoneessa on jotakin, joka mahdollisesti voi tappaa mut.
Mutta mä pelkään myös vaarattomia ötököitä, kuten perhosia. No en kaikkia, mutta esim yökkösiä. Mä tiedän mistä tämä pelko, tai siis kaikki mun ötökkäkammot johtuvat: yliluonnollisista elokuvista, scifistä ja kauhusta. Muumiot, hello. Pillerinpyörittäjät jotka menee ihon alle, hyi v***u. Mä olen myös nähnyt elokuvan jossa perhonen menee jonkun ihon alle. Joten. Ei ötököitä.
Mulla on myös kasa järjettömiä pelkoja, jotka on lähtöisin kauhuleffoista. Final Destination -elokuvista johtuen mä en koskaan mene esimerkiksi solariumiin, akupunktioon, pedikyyriin tai silmien laserleikkaukseen. Mä myös pelkään kävellä yksin pimeässä, koska tuun tosi vainoharhaiseksi.
En aio koskaan mennä tutkimaan luolia, koska oon katsonut Descentin. Mä en aio mennä laitesukeltamaan avomerelle ilman henkilökohtaista ryhmää, oon katsonut elokuvan Open Water. Ja mä en ikipäivänä aio mennä sukeltamaan luolaan. Sanctum, anyone? Koko leffan ydinlause kuuluu "What could possibly go wrong with diving in caves?"
Kalatkin pelottaa mua, eikä Tappajahai ole ainut syy. Niin tyhmältä kuin kuulostaakin, mä näin kersana painajaista, missä oli mutanttikaloja. Ne ei olleet nopeita, mutta ne oli rumia ja niillä oli jalat joten niitä ei päässyt karkuun nousemalla vedestä. Siitä asti mulla on ollut ristiriitaisia tunteita kaloja kohtaan. Mä nimittäin rakastan akvarioita ja koralliriuttoja ja niiden kaloja, mutta en voisi enempää pelätä hain ja barracudan kaltaisia kaloja.
Mitään näistä en vastannut siinä pullonpyörityksessä mulle esitettyyn kysymykseen. "Mitä pelkäät?" Halusin antaa siihen jonkun vastauksen, joka ehkä kertoisi jotain musta ihmisenä. Vastasin, että mä pelkään kuolemaa.
Heti sain kuulla, että onpa tylsää. Jos oon täysin rehellinen, musta ei ole kauhean reilua sanoa jonkun pelkoja tylsäksi. Mulla ei ole mitään älyttömiä fobioita. Mut on lisäksi siunattu siten, että multa puuttuu pari yleisintä kammoa. Mulla ei ole mitään ongelmaa olla huomion keskipisteenä - kyllä, tiedän miltä tämä kuulostaa, mutta tarkoitan ettei se ahdista mua siten kuin joitakin mun kavereita, he eivät olisi halunneet edes pitää yo-juhlia koska eivät halunneet että heihin kohdistetaan huomiota. Mä en myöskään pelkää esiintyä, yhtään. Mulla on tosi tavalliset pelot, mutta en mä halua sen perusteella tulla tuomituksi tylsänä.
Mä pyysin että saisin selittää tätä mun vastausta. Sanoin: "Mulla menee tällä hetkellä mun elämässä niin hyvin, että v***ttaisi kuolla nyt."
Yksi kavereista sanoi "aww" tuolle mun vastaukselle. Pari muuta sanoivat, että "ei se enää siinä vaiheessa ketuta kun on kuollut" ja nauroivat päälle kuin olisivat olleet kovinkin vitsikkäitä. Mulla oli vastaus tuohonkin, mutta sitten koko keskustelu ajautui niin pahasti sivuraiteille että en kehdannut palata enää takaisin. Ja mua jäi ärsyttämään, etten saanut taaskaan selitettyä itseäni tarpeeksi, vaan joku kuvitteli taas olevansa mua fiksumpi.
Ensinnäkin. Se, ketuttaisiko se siinä vaiheessa kun on jo kuollut, riippuu täysin siitä uskooko kuoleman jälkeiseen elämään. Ja jos uskoo, mitä siitä ajattelee. Muistaako entisen elämänsä ja niin edelleen. "There is no death, only a change of worlds", sanoi kerran viisas mies.
Toiseksi. Mä en todellakaan usko kuolevani siten, että joku tulee ampumaan mua päähän kun mä nukun. Jos mä nyt kuolisin, se luultavasti tapahtuisi sietämättömän hitaasti, niin että ehtisin tuntien ja tuntien kuluessa tajuamaan kuolevani varmasti ja myös ajattelemaan kaikkia niitä asioita jotka ovat menneet pieleen ja kaikkia niitä asioita, joita en sitten koskaan päässyt tekemään.
Ei kuolemaa kannattaisi pelätä. Ajatuksenmuutos vaan ei ole kauhean helppoa. Lisäksi kuolemanpelkoon liittyy varmaan lähes aina elämän päättymisen inhottavan ajatuksen lisäksi tuntemattoman ja ehkä kivun pelko. Ei pimeää pelkäävä ihminenkään yleensä pelkää itse valon puutetta vaan sitä, mitä siellä pimeässä saattaisi olla.
Jos Will Smithin hahmo After Earthissa on oikeassa, jos pelko on vain valinta, niin se on kyllä one hell of a choice, koska mä en vai pääse peloistani eroon. Ei mulla toisaalta ole mitään halua kohdatakaan niitä. Olkoot siellä päässä, mun pelkoni eivät onneksi rajoita mun elämää kuin vasta sitten kun haluan aloittaa extreme-matkailun ja -harrastukset :))
(Kuvat Googlesta)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti